Maha hankaa selkärankaa, huollet huokaa: "tuokaa ruokaa"

 Viimeinen aamu Napolissa. Rauhallisesti herätys, kamojen pakkaaminen ja rautatieasemalle. Tarkoitus oli hengailla Roomassa, käydä katselemassa Miian suosikkipaikkoja ja uutuutena hänelle tutustua Vatikaaniin. Jo aamulla alkoi puhelin kilkuttamaan, että tulevan yön majapaikassa on ollut aavistuksen verran teknistä häiriötä ja meidän sisäänkirjautuminen ihan vähän myöhästyy. Alun perin meillä piti majoittua klo 17.00 aikoihin, mutta nyt kirjautuminen onnistuisi puoli seitsemän aikaan. Napolin junan saapuessa Terminille klo 11 maissa, aikaa kaikkeen jännään oli ihan tarpeeksi paljon. Olimme Pyramidin metroasemalla ja majapaikassa yhden maissa, saimme onneksi viskata sinne laukut säilöön siksi aikaa kun rälläsimme pitkin poikin.

 

Kävimme Eatalyssa kahteen kertaan, ekalla kerralla huomattiin että Miian reppu oli jäänyt majapaikkaan, mutta onneksi se rouva ei ollut karannut sieltä heti meidän jälkeen. Eataly oli vain satojen metrien päässä, eli kävely ei nostanut verenpaineita. Eataly on aina ihana, siellä olisi ollut illalla viinijuhlat ja liki 150 viininmaistelupistettä janoisille. Söimme pikaisen ja kevyehkön lounaan panimolla ja olimme valmiit valloittamaan Rooman. Lounas ei yltänyt maultaan samaan, mihin olemme tällä reissulla tottuneet. Miian puolikas kana oli kuiva ja minä otin salaatin. Silti saimme odotella ruokia vähän yli sallitun ajan rajan. Mutta oluet onneksi tuotiin pöytään nopeasti.

Sitten metrolla Vatikaanin hoodeille ja Pietarinkirkon aukealle katsomaan, kuinka ihmiset jaksavatkin jonottaa museoon. Perspektiivipiste löytyi ja siitä katsottuna nelirivinen pylväikkö näyttää yksiriviseltä. Miia tankkasi pyhää vesijohtovettä suoraan hanasta ja jätimme myös omat jälkemme siihen valtioon, eli vessassa. Pari matkamuistoa mukaan kojuista ja aika oli kypsä aperitiiville. Miia tutustutti minut lempipaikkaansa, Aventinaan, San Saban alueella. Siinä on yhdessä tilassa lihakauppa, juustokauppa, viinikauppa, ravintola ja kahvila. Hyvät oli aperitiivit ja ilolla siitä marssimme majapaikkaan reilun kilometrin matkan ihastellen samalla Rooman liikenteen vähyyttä (sekä määrä että ääni verrattuna Napoliin).

Pääsimme majoittumaan parivuoteelliseen huoneeseen. Yöllä olisi taas odotettavissa lämmintä nahkaa toista vasten. Huone oli perussiisti, kylppärin laatat olivat kauniit ja ikkunasta ulos kömpimällä pääsi tilavalle terassille joka oli jaettu bambuseinillä neljään osaan. Meidän viereisessä huoneistossa ei majoittunut ketään, tai ainkaan siellä ei ollut valoja eikä elämää. Näkymä oli viereisiin kerrostaloihin ja hiljalleen pimenevälle taivaalle. Koska olimme kerrankin olleet fiksuja ja syöneet vain kevyehkön lounaan ja aperitiivit ilman pikkupaloja, oli ohjelmassa sen reissun ensimmäinen – ja viimeinen – illallinen.

Käppäilimme hissukseen Pyramidin alueen ohi ja San Sabaan. Pariin paikkaan yritimme päästä, mutta niissä ei ollut tilaa ja meillä ei varausta. Palasimme siis Aventinaan ja saimme sieltä pöydän ulkoa (tuhkakuppi! Iso peukku!) ja menut eteen. Alkupaloiksi otimme kunnon barbaarien tyyliin kylmien palojen lautasen kahdelle. Siinä oli neljää erilaista lihaa ja sama määrä juustoja. Voi sen tähden että oli herkkua toisensa perään. Varsinkin suklaalla maustettu sinihomejuusto oli niin herkkua, että olisin helposti voinut juosta onnesta päin seinää. Lupasin pyhästi itselleni tilata samaa juustoa vielä jälkiruoaksi.

Menu oli kattava, mutta takasivuilla piilossa olivat todelliset helmet. Tarjolla oli lihaa ympäri maailmaa ja siellä joukossa oli Suomen Atrian nautaa. Kotiseuturakkaus kunniaan ja suomalaista lihaa pöytään. Viinilistan hinnat olivat aika huikaisevia, pullo saattoi maksaa 500€ mutta Miia sai tarjoilijan suosittelemaan kohtuullista 45€ pulloa jossa rypäleet oli käsin poimittu ja joka soi kuin sello lihan kanssa. Voi Herran pieksut, kuinka iso ja mehukas liha se olikaan. Annoskateutta ei tullut, koska yhdessä pihvissä oli liikaa kahdelle, mutta ruokaa ei jätetä ellei se ole pahaa. Liha katosi parempiin suihin ja minun oli pakko jättää jälkiruokajuusto odottamaan ensi kertaa, vaikka itku melkein pääsi.

Lyllersimme takaisin kämpille ja juhlimme 20.000 askeleen päivää! Nyt oli tampattu ainakin kuusi senttiä pois pituudesta, mutta saatu ne takaisin vyötärönympärykseen.

Roomassa on enemmän kerjäläisiä ja he toimivat omalla tyylillään. Kun olimme syömässä Aventinassa, vieressä oli koristekasvien takana kävelytie. Meidän pöydän kohdalle pysähtyi rouva joka pusikon suojista pyysi rahaa. Napolissa tyyppi käveli reilusti pöydän ääreen ja olisi halunnut osan meidän ruoastamme, kodittomuus ja syrjäytyminen yhdistettynä äärimmäiseen köyhyyteen ja toivottomuuteen on kyllä raaka asia. Vaikka Suomen sosiaaliturva on mitä on, meillä ei onneksi vielä ole noin isossa määrin epäonnistuttu siinä. Vielä.

Unta kuulaan keskeltä notkollaan olevaan parisänkyyn ja aamulla kotimatkalle. Miia oli tilannut junaliput tuossa 600 metrin kävelymatkan päässä olevalta Ostiensen asemalta lentokentälle klo 7.17 lähtevään junaan, eli luvassa oli rennon lupsakka ja hengailua ilman hikeä -päivä kotimatkalla. Tai olisi voinut olla.