Kaikille tilaa riittää, kaikille paikkoja on

 

Ainakin se toimii Italian liikenteessä, vaikka se näyttää kaoottiselta, kolarit ovat kuitenkin kohtalaisen harvinaisia koska tälläkään reissulla ei olla ajettu sellaista tai jyrätty kenenkään yli. Paikkoja kyllä olisi ollut pilvin pimein.

Kolmas aamu lomalla ja minäkin maltoin nukkua viiteen asti. Sen jälkeen pikkuhetki silmien lepuutusta ja kuudelta olin jo valmis valloittamaan maailman. Miia sai uinahdella vähän pidempään vaikka paiskoin parvekkeen ovea, avasin luukut niin että kaikki valo tuijasi hänen silmiin ja kompuroin matkalaukkuuni pimeässä huoneessa. Ihmeen sikeäuninen ja lujatahtoinen nukkuja on tuo.

Hotellin aamupalan jälkeen läksimme ylös kaupunkiin. Vieläkään en havittele infarktia, joten otimme pikkubussin ja hurautimme sillä ylös. Nyt meillä kuitattiin matkaliputkin, eilen illalla koneen leimauslaite ei toiminut, joten matkaliput jäivät säästöön tälle päivälle. Kyllä se 1,50€ on tajunnanräjäyttävä, pennistä alkaa miljoonat jne. Aavistuksen verran saatoimme kävellä harhaan jäätelöpaikkaa etsiessä, mutta sehän oli vain kiva kartuttaa askeleita ja puoli kymmeneen mennessä olimme tampanneet jo 3000 askeleen rajan rikki. Aamukaffet maistuivat jalkakäytävällä istuskellessa ja amerikkalaisten määrää ihmetellessä. Juuri puoli kymmeneltä oikea paikka löytyi ja todellakin, nyt oli kyse pienen ryhmän jäätelökurssista. Meitä osallistujia oli kolme. Me kaksi ja yksi Australialainen.

Tunnin gelato-kurssi kesti vajaan puoli tuntia, saimme reseptin sorbetin ja gelaton tekemiseen, kehotuksen ostaa jäätelökoneen ja diplomin siitä, että seisoimme pöydän ääressä ja katsoimme kun rouva teki pienet annokset molempia. Kengänkuva ahteriin ja turistit ulos, lasku 70€ (tämä oli etukäteen varattu, Miia saa tarkistaa hinnan ja antaa tarkemman palautteen). Ei ehkä aivan sitä mitä olimme valmiit tekemään, mutta kokemus se oli tuokin.

Hetken aikaa istuimme puistossa ja haistelimme Sorrenton elämää ennen kuin hurautimme bussilla alas hotellille, lunastimme auton pois parkista ja matka kohti Napolia alkoi taas. Miia huutoäänestettiin kuljettajaksi, minulle jäi vaativa osa käyttää auton sähköikkunoita, tuuletusta (tärkeä sulkea se ennen tunneliin ajamista ettei pakokaasun hajut tule sisälle) ja navigoida (Miian puhelimella, se ei luota mun karttaohjelmaan). Yritin olla reipas matkustaja enkä piereskellyt autossa silloin kun ikkunat olivat kiinni. Sorrentosta Napoliin on ensimmäiset kymmenisen kilometriä serpentiiniteitä, toisella puolella vuori ja toisella puolella muutaman sadan metrin pudotus mereen, ja koska minä en rakasta korkeita paikkoja, tutkin tarkasti ohi mennessämme alueen geologiaa. Ruskeaa on kivi. Kukaan ei nähtävästi kuollut silläkään tiellä, ainakaan meidän ajamisen takia, Miia oli kuin luotu pienen Ferra-anteeksi-Fiatin rattiin ja osasi oikealla käden heilautuksella antaa tietä mummoille ja skoottereille ja pitkille busseille. Minä taisin vain omilla käsimerkeilläni herjata heitä imbesilleiksi, ei toimi nalle-viittomat tällä perällä ei.

Moottoritien pätkä meni vauhdilla, ison osan matkasta oli 40km/h nopeusrajoitus, joten keskinopeus oli siinä 80-100km/h luokkaa. Täällähän sekä nopeusrajoitukset että kaistamerkinnät ovat vain suosituksia ja on jokaisen henkilökohtainen asia, noudattaako niitä vai ei. Aika moni ei noudata. Mutta ei siitä kenenkään otsasuoni pullistu paitsi jos minä olen ratin takana ja jarrutan kaikkeen liian herkästi. Tuttuja tuli vastaan monessa paikassa ja kädet olivat tuulilasissa & torvet soivat. En ole arvannutkaan, että aina synnyinkodin ohi ajaessani, kun tyyttään, se on ihan normaali tapa täällä eteläisessä Euroopassa. Samoin, jos ajat jonkun tuttavan työpaikan ohi, kaveri tulee vastaan tai ajat mutkaan jossa et näe, tuleeko joku vastaan.

Napoliin saapuminen oli tehty vähän haastavaksi näin yksityisautoilijan näkökulmasta. Moottoritieltä saattaa lähteä neljä eri liittymää, eikä missään niissä ole ajantasaista merkintää, minne tie vie. Lisäksi Miian kännykän karttaohjelma neuvoi ”käänny tästä vasemmalle” noin kolmesataa metriä ennen aikojaan, ja siihen 300 metriin mahtui aika monta uutta liittymää. Kävimme keräämässä vauhtia hieman arveluttavilta alueilta, vältyimme niukasti laivatulliin joutumiselta (onneksi oli passit mukana, mutta kotona ei oltais ikinä uskottu että ajettiin Pandalla Hondurasiin) tiukalla viimehetken u-käännöksellä (Fiatissa muuten ulvahtaa renkaat aika matalissakin nopeuksissa) ja päästiin sellaisille teille, ettei niitä ole toisen maailmansodan pommituksien jäljiltä vielä korjattu.

Punaisina, hikisinä ja suurisilmäisinä sekä tietysti harjoituskierroksen (eli: ohi ajamisen) jälkeen saimme auton lähes samaan paikkaan josta sen otimme, nostimme kamat pois kyydistä ja jätimme kelpo orhillemme hellät mutta jämäkät jäähyväiset. Minun repussa ollut vajaa viinipullo oli vuotanut ja takapenkillä oli sangen tanakat valkoviinin tuoksut. Siinä saa autofiksari miettiä, kuinka hyvin marinoituneita rouvia liikkeellä oikein olikaan.

Autovuokraamon neito oli sama jolta pirssin saimme ja hän tuohtui parkkitalon edustajalle siitä Miialta veloitetusta yli 100€ maksusta parkkitalosta. Tässä tilanteessa oli vallan mainiota, että tuo matkakumppani puhuu paikallista kieltä, koska siinä kädet viuhuivat ja suut papattivat. Mutta lopputulemana on, että Miia saa joka ikisen pennin takaisin maksetusta parkista. Perskeles. Minä vain seisoin vieressä ja tuijoten autistisen tuijotusta ja välistä tupisin hampaiden raosta ”perkeleen perkeleen perkele”.

Naamaan hymyä sai hotelliin kirjautuminen. Huoneessa on toimiva ilmastointi, pieni ranskalainen parveke tupakoitsijalle ja KAKSI 120cm leveää sänkyä! Ettei elämä olisi vain hattaraa ja päivänpaistetta, tässä huoneessa ei ole a) vedenkeitintä tai b) jääkaappia, mutta kuulemma kaikkea ei voi saada. Eli ensi yönä ei ole vieruskaveria ja tilaa on riittävästi nukkua aidon prinsessan tavoin X-asennossa. Sillä hetkellä kun kirjauduimme hotelliin, Napoliin iski sadekuuro, kadut muuttuivat hetkessä laskiojiksi ja risteyksissä oli olympiasyvyisiä rapakoita. Respa suositteli muutaman kadunkulman päässä olevaa pizzeriaa oikean napolilaisen pizzan maistajille ja ruoka tuli tarpeeseen. Hotellin aamupalan jälkeen olimme syöneet vain ne kaksi espressokupin kokoista jäätelöklönttiä siellä kurssilla.

Hyvä oli matkalaisen kellahtaa vatsan viereen ja alkaa sulattelemaan pizzaa hotellihuoneessa. Meillä on vasta 7000 askelta kasassa ja iltapäivä oli nuori. Miia otti naiselliset, puolentoista tunnin powernapit ja sitten läksimme tutustumaan Napoliin. Mitään suurempia suunnitelmia ei ollut, kunhan kuljailtiin ja käveltiin väärään suuntaan. Löysimme parhaat paikat suonensisäisten käytölle ja ostamiselle, väkivaltaisen näköisiä katukauppiaita ja onnettomia kodittomia. Nälkä ei ollut, emmekä viitsineet kävellä enää vanhaan kaupunkiin koska matka sinne tuntui aavistuksen arveluttavalta pimeän laskeutuessa. Tämä liikenne on kaikkialla, pakokaasu usein syrjäyttää hapen tuolla kävellessä ja tyyttäysten ja sireenien kakofonia ei ole mannaa adhd-aivoille. Nollasimme tilanteen ja palasimme rautatieaseman prosecco-baariin nauttimaan yhdet virkistävät (eli valumaan hikeä ja punoittamaan). Lasillisten jälkeen siirryimen aivan hotellin viereen neuvoa antaville ja huoneeseen palatessa otimme vielä hotellin baarista aperol spritzit ja jäätä huoneeseen tuomaan viileyttä tähän pimenevään iltaan.

Päivän saldo: 12700 askelta ja 9,3km kävelemistä. Tästä on hyvä parantaa tulosta huomenna. Meillä on ihan ohjelmaton päivä edessä, eli paljon askeleita ja paljon hyvää ruokaa!