”Kuule, vänskä. Mis sie tarviit oikein hyvää miest? Täs siul on sellanen.” Ja tuplana. Ja ne on naisia.

 Sehän ei ole loma eikä mikään, jos kello ei soi 05.30 ja ulkona olla jo ennen kuutta. Tosin mitenkään hirveän levännyt olo ei ollut, kun huoneisto oli kamalan kuuma, ilma ei vaihtunut, roska-auto alkoi huutamaan joskus yhden jälkeen suoraan ikkunan alapuolella ja tuplapeitto parisängyssä oli aavistuksen verran liikaa kahdelle ei-niin-pienelle-naiseläjälle. Tietysti minä stressasin illalla sitä, että kun liikutaan aamuyön pimeinä tunteina, niin meidät kolkataan, raiskataan ja ryöstetään heti ensimmäisessä kadunkulmassa, mutta niin vain jäi seksihullut murhamiehet nuolemaan näppejään kun painettiin kolisevien vetolaukkujemme kanssa rauhallisessa Napolin aamussa. Kun eilen vuokrattiin auto, jätettiin se vielä yön ajaksi Napolin rautatieaseman parkkihalliin odottamaan meitä ja aamua. Matkaa kämpiltä sinne oli vain napakka kilometri, joista viimeiset sadat metrit kuljettiin rautatieaseman sisällä vartioiden ja sotilaiden valvovien silmien alla.

Sitten tuli pari muuttujaa. Pääsimme halliin sisälle auton rekisterinumerolla, minä arvoin itselleni ensimmäisen ajovuoron (koska keppivaihteet ja mulla on tuoreempi kokemus manuaalivaihteilla ajamisesta). Ohjelmassa oli auton ajaminen ulos parkkitalosta ja kohti etelää ja Lecceä. Tai olisi voinut olla. Parkkitalosta poistuttiin niin, että ensin vedettiin karusellissa kolme kerrosta alaspäin ja kun silmät oli saanut suurin piirtein samalle puolelle päätä, edettiin puoli kilometriä kourua pitkin ulosmenoportille. Ja se saatanan portti ei auennut. Se ei auennut hyvällä eikä pahalla. Taakse tuli auto ja hermot meni (minulla, ei muilla). Se ei auennut rahalla, ei luottokortilla, ei autonvuokrauksessa olleella qr-koodilla, ei soittamalla palvelunumeroon (varattu) eikä yhtään millään. Vittupersepuupallo. Autossa ollut hätätilanteiden numero vastasi, mutta sieltä ilmoitettiin ettei tämä ole hätätilanne, ja soittakaa muualle, sinne vaan ei ollut numeroa..

Elastiseen italialaiseeen tyyliin peruutin auton ihan rännin reunaan jotta takana tulleet pikkuautot pääsivät hivuttautumaan ohi. Mutta sitten perään tuli volvo. Helvetinperkele. Siispä minä joka vihaan ajamista, pelkään ajamista ja kammoan ajamista, pääsin peruuttamaan sen koko rännin matkan vieraalla autolla jotta sain sen vedettyä hätävilkut päällä parkkihallin poistumiskohtaan ja Miia juoksi sisälle hommaamaan parkkilipun. Volvon kuski oli ihana ja väisti omalla autollaan 15cm korkean katukiveyksen päälle jotta pääsin ohi. Kun Miia sai parkkilapun 114eurolla, meidän matka saattoi alkaa. Tunti oli mennyt painiessa portin kanssa ja suussa maistui aavistuksen sappi.

Ihmeen helpolla pääsimme Napolista ulos ja tullitielle, tällä muuten tietullit voi suurimmaksi osaksi maksaa vain käteisellä. Note to myself, pidä käteistä aina mukana. Tai vänkärillä käden ulottuvilla. Moottoritiet olivat hyviä, Panda ei niinkään. Korkeimmillaan sain nopeuden kirittyä 110km/h alamäkeen ja rekan imussa, mutta silloinkin bussit ja kuorma-autot ajoivat vasemmalta ja oikealta ohi. Nopeusrajoitukset ovat täällä enemmän sellaisia suosituksia. Neljänkympin alueella on ihan normaalia ajaa yhdeksääkymppiä ja olla silti hitain kulkija tiellä. Muutaman kerran sain ihastuneita tyyttäyksiä, mutta niskaa alemmaksi, rattia lähemmäksi ja pedaali lattiasta läpi.

Pysähdyimme jännätupakalle ja kahville ensimmäiselle huoltoasemalle isolla tiellä ja vedimme johtopäätöksiä ajankulusta. Aika nyt vaan sattuu kulumaan liian lujaa, ja meillä olisi pitänyt olla vähän vaille 200km/h keskinopeus jotta olisimme ehtineet Lecceen aikataulun mukaan. Edes Panda ei siihen pysty vaikka kuinka loihtisimme siihen turbovaihteen. Hetken aikaa kohteena oli Barin kaupunki, mutta sekin olisi tarkoittanut tälle päivälle 800km ajamista, joten käänsimme Pandan kohti länsirannikkoa ja Pompeijia. Ja tässä tilanteessa Pompeijin suunta on hyvin suuripiirteinen määritelmä. Vastoin kaikkia oletuksia ja vain muutaman vauhdinkelaamisen ja harhaanajamisen (ja tyyttäämisen) jälkeen olimme punoittavina ja hikisinä Pompeijin parkkipaikalla valmiina tarkastamaan arkeologien kädenjälki.

Pompeiji on iso. Siis se on ollut iso kaupunki. Ei suinkaan semmoinen ”muutama talo ja pari katua” -iso vaan 25.000 asukkaan kaupunki jossa on tässä pari restauroitua paikkaa ja sitten tuossa muutaman sadan metrin päässä seuraava, mutta eri alan ammattilaisen talo. Mutta se on Pompeiji – paikka jossa pikkutyttönä arkeologin ammatista haaveillut on aina halunnut käydä. Käveleminen siellä oli aika haastavaa, kadut olivat pari tuhatta vuotta vanhoja ja siihen aikaan ei paljon pyörätuoleja ollut. Mutta niin vain me tampattiin ennen puolta päivää lähes 10.000 askelta kasaan.

Luovutimme hieman ennen ohjatun retken loppumista ja läksimme takaisin parkkipaikalle ja autolle. Pikaiset kärtypatukat ääntä kohti ja auton keula kohti Sorrentoa. Nyt oli Miian vuoro hypätä rattiin ja minä pääsin puristamaan vänkärin ovenkahvaan kädenjäljen. Tämä liikenne on paljon helpompaa kuskin roolissa kuin matkustajan puolelta katsottuna. Tai helpompaa ei ehkä ole oikea sana, vaan vähemmän kaoottista ja vähemmän pelottavaa.

Maisemat täällä rannikolla ovat huikaisevia. On isoja korkeuseroja ja serpentiiniteitä, hulluja ohituksia, innovatiivisia parkkipaikkoja, joka puolella pörrääviä mopoja ja vielä muutama kahjo polkupyöräilijäkin. Kertasuunnistuksella pääsimme Marina Piccolaan jossa ennalta varattu hotelli on. Parkkipaikkaa ei ihan yhtä helposti löytynyt, mutta hotellin valet-systeemi pitänee Pandasta hyvää huolta. Aavistuksen verran yllätys oli se, että kartalla tämän hotellin ja meidän to-aamun jäätelökurssin paikan etäisyys on 650 metriä, mutta käytännössä se matka on lähes pystysuoraa kalliota. Koska me panostamme hyvään ruokaan ja juomaan kalliokiipeilyn sijasta, taidetaan mennä sille kurssille bussilla.

Nälkä oli sen verran paha, että söimme hotellilla kevyen lounaan heti sisäänkirjautumisen jälkeen. Olin nähnyt päiväunia jostain vehnättömästä ruoasta jossa olisi kalaa tai vastaavaa. Täällähän liki kaikki ruoka on vehnäpohjaista ja olemme olleet äkkinälkämme kourissa monta kertaa pystykioskien tarjonnan varassa, ja niissä myydään leipää ja lihaa eri muodoissa. Ei sillä, hyvää apetta sekin on ja aikanaan tullut hyvinkin tarpeeseen. Mutta nyt maistui joku muu. Kevyt lounas se ei todellakaan ollut, alkupalat olivat jättimäiset ja pääruoka (minulla äyriäisrisotto, Miialla simpukkaspagetti) oli jumalaista, valkoviiniäkin hurahti pullollinen kuin aivan vahingossa ja vettä kaksi pulloa.

Täältä satamasta kulkee pikkubusseja ylös kaupunkiin ja kertalippu maksaa 1.50 euroa, eli hyvinkin hintansa väärtiä. Otimme sellaisen bussimatkan illan hämärtyessä ylös turistialueelle ja pääsimme hetkeksi postikorttiin elämään. Pieniä kujia täynnä toinen toistaan söpömpiä kauppoja ja puoteja. Sorrenton tuote on sitruuna, koska niitä oli myynnissä kaikissa muodoissa ja joka kaupassa. Oli sitruunanmuotoista keramiikkaa, sitruunasaippuoita ja sitruunakannuja. Limoncelloa tietysti joka paikassa ja sitruunakuvallisia keittiöpyyhkeitä.

Miia löysi kujien sokkelosta torstaiaamun jäätelökurssin paikan ja sen jälkeen vain kuljailimme ja katselimme ihmisvilinää. Täällä on todella paljon jenkkimatkaajia. Joko tämä on kaikkien amerikkalaisten unelmapaikka tai toisessa satamassa on iso risteilyalus. Tästä meidän pikkusatamasta lähtee lähinnä vuokrattavia aluksia ja pikkuristeilyjä Caprille. Kadunvarsipaikassa nautimme asiaan kuuluvat campari spritzit ja istuimme kiikkerillä terassituoleilla. Taustamusiikkina oli joku Miian iskevä ralli ja hän kävi sisällä kysymässä, mikä oli laulun nimi. Sehän johti siihen, että tiskin takana ollut nainen vetäisi karaokeshown kesken lihan ja spritzien myymisen ja koko kuja kuuli kappaleen alusta loppuun. Hyvin hän kyllä lauloi, ja loppuillan korvamatona oli ”Gina”.

Tämän jälkeen oli täydellinen hetki suunnistaa ulos turistialueelta ja parin harharetken jälkeen me olimme lähes samalla kulmalla jonne bussista hyppäsimme. Vielä pikkuriikkinen kävely kaupungin modernimmalla puolella ja sen jälkeen oli aika palata hotellille. Bussia emme enää siihen hätään löytäneet, vaan taksi hoiti homman. Hän ajoi lähes yhtä lujaa kuin Miia tuon alas kulkevan serpentiinitien ja me nautimme g-voimista heittelehtimällä nahkaisilla takapenkeillä ikkunasta toiseen aina mutkan kaarteen mukaan. Taksissa kuiten maavara oli sen verran isompi, että se ei rouhinut maata mutkissa. Pandalla maavara on hieman matalampi, mutta siinä on kaiken varan vakuutus..

Yläkerran kattoterassilla oli makeat maisemat ja kiva poika tarjoilemassa, joten otimme ilon irti illan paristakymmenestä asteesta ja reilusta 15.000 askeleesta ja istuimme tunteroisen katselemassa merta ja sataman hiljenemistä.

Huoneeseen ja pää pielukseen, sänky on kyllä ainakin 70cm leveä, mutta niin pehmeä reunoiltaan, että tässä on kylkinukkujalla millintarkkaa hommaa pysyä täysin keskellä jotta ei kellahda lattialle. Mutta uni maistoi ja torstain seikkailut odottavat tekijäänsä.